Kymmenentuhatta keisarillista krediittiä. Harri oli olettanut sen olevan maksettavissa kolikoina. Nyt hän ymmärsi, että se saattoi olla verta. Hän syöksyi huoltotunnelista toimistorakennuksen ontoksi koverrettuun runkoon.
Rakennus oli menettänyt kattonsa kauan sitten.
Hän lipesi.
Iskeytyi lujaa.
Betoni paiskasi hengen pihalle hänestä. Hän makasi siinä puoli sekuntia, rinta kouristellen, tuijottaen ylös ruostuneiden pylväiden läpi, jotka olivat aikoinaan kannatelleet toimistoja, datasaleja, ihmisiä. Iru-työtä. Kaikki tyynni. Yhä pystyssä tottumuksesta, kuin fossiloituneet luut, jotka kieltäytyivät sortumasta.
Sääntökunta oli luvannut hänelle aikaa. Lääkärit olivat luvanneet elämää. Krisel oli luvannut rakkautta.
Sen sijaan hän oli saanut velkaa. Kaksi äpärälasta. Kuolleen naisen. Ja sääntökunnan, joka ei enää odottanut.
Aika oli ainoa, mitä hän oli tarvinnut. Tarpeeksi maksaakseen. Tarpeeksi lopettaakseen sen puhtaasti. Hänellä oli melkein ollut rahat. Melkein. Tuo ohut varmuus takertui häneen nyt, sellainen, joka pitää velallisen liikkeessä kauan sen jälkeen, kun maa on lakannut olemasta lattia.
Miksi tappaa hänet?
Minkä tasapainon se palautti?
Rakennus ei vastannut. Edes arkkitehtuuri oli lakannut myöntämästä hänelle luottoa.
Ei huutoja. Ei hälytyksiä. Vain tornien kaukainen humina ja höyryaukkojen sihinä hengittäen yöhön.
Mutta he olivat lähellä.
Hän tunsi sen selkärangassaan, olkapäidensä välisessä tiukassa solmussa. Kaapuja kahisemassa varjon läpi. Kärsivällisiä. Varmoja.
Harri kohotti itsensä pystyyn.
Jokin rusahti hänen saappaansa alla. Muovia. Tai luuta.
Kolmas kerros. Ehkä. Rakenne notkui sisäänpäin, murtuneet lattiat vinoten kohti kanavan tyhjyyttä tuolla edessä. Seinät pysyivät pystyssä, koska kukaan ei ollut jättänyt määräystä niiden purkamiseksi.
Kauimmaisella seinällä, lähellä sitä mikä oli ollut porraskäytävä, pronssinkultainen mitalimainen muoto levitetyn käden kokoisena oli leimattu betoniin. Vartioinnin vaakuna. Haljennut pallo sen keskellä, sivuilla kivet kuluneina nystyröiksi, kaiverrus yhä luettavissa levän kalvon alla: VELKA . TYÖ . VALPPAUS. Harri ei katsonut toiseen kertaan. Hän oli nähnyt tuhansia näitä. Niitä oli jokaisella hallinnon seinällä, jokaisella temppelin julkisivulla, jokaisessa toimistorakennuksessa, joka oli koskaan käsitellyt sakon tai kerännyt kymmenyksen. Osa arkkitehtuuria. Osa kustannusta.
Hän kääntyi.
Hahmo irtaantui pimeydestä.
Liian pitkä.
Hahmolla oli kaapu kuten muillakin. Sama tuhkanharmaa kangas. Sama tarkoituksellinen liikkumattomuus. Mutta se kohosi raunioiden yllä, olkapäät hipaisten riippuvia kaapeleita. Ilma sen ympärillä tuntui raskaammalta, tiheämmältä, ikään kuin se olisi syrjäytetty pelkän massan voimasta. Sen kaapu oli vedetty tiukaksi rinnan yli, ja siinä mihin se aukesi kaulukselta, sarviharjanteet murtautuivat ihon läpi pitkin kaulaa ja olkapäitä, sarveisaineisina ja arpiviiruisina, kasvaneina eikä puettuina. Kahden paksuimman harjanteen välissä, lyhyessä ketjussa, riippui pronssinkultainen mitali. Vaakuna. Sama haljennut pallo. Samat sivukivet. Sama kaiverrus, jonka Harri oli juuri ohittanut seinällä, nyt leväten ruumista vasten, joka ei ollut maan.
Bar.
Oivallus iski ennen kuin hahmo liikahti.
Barit eivät asuneet täällä. Barit oli karkotettu. Heitä metsästettiin. Heidät lähetettiin Barammaan tai jätettiin mätänemään merireiteille. Viimeksi kun Harri oli nähnyt yhden, hän oli ollut viisi. Ehkä kuusi. Muisto kohoavista jaloista, suomuihin verhotusta ihosta tummana ja vaaleana laikutettuna, ja hänen äidistään vetämässä häntä pois liian nopeasti.
Bar eteni, ikään kuin lattia olisi pyhitettyä maata. Jokainen askel mitattu. Tarkoituksellinen. Sen hengitys tuli ulos raskaina vetoina, ikään kuin ilma olisi paino, jota sen oli nostettava. Sen silmät naulitsivat hänet, eivät villit, eivät nälkäiset. Tasaiset. Työskentelevät.
”Kaaos kukoistaa levossa”, se sanoi. Ääni oli kyllin syvä ravistamaan ruostuneita runkoja. ”Olet levännyt tarpeeksi kauan.”
Harri siirsi jalkojaan limalta liukkaalla betonilla. Paino takajalalle. Olkapää kireänä odotuksesta.
”En minä levännyt”, hän sanoi. ”Minä maksoin. Teidän tilikirjanne se on väärässä.”
Bar otti yhden askeleen, varovasti, koetellen rinnettä. Sen pikkusarvet sieppasivat heikon neonvälähdyksen ja näyttivät märältä kiveltä.
”Tilikirjasi sanoo toisin”, se sanoi. ”Laiminlyönti on maanpetos. Korko on aikaa. Aika on Vartiointia.”
Harrin käsi koukistui. Hänen sormensa olivat puutuneet pudotuksesta ja märästä, mutta ne tottelivat yhä.
”Te haluatte minut elävänä”, hän sanoi.
Barin suu liikahti, pieni hallittu tylppien hampaiden paljastus. Ei hymy. Jotain vanhempaa.
”Elävänä hyödyllinen”, se sanoi. ”Sinä teet työtä. Sinä suljet kuitin.”
Harri liikkui sivuttain, yrittäen pitää pylvään selkänsä takana, yrittäen pitää tyhjyyden puolen näkyvissä. Ilma maistui levältä ja vanhalta metallilta.
”En tee teille töitä”, hän sanoi.
”Teet jo”, bar sanoi ja tuli eteenpäin.
Se liikkui liturgian kärsivällisyydellä.
Harri syöksyi oikealle, harhauttaen, vetäen barin painon sinne, missä lattia notkui. Bar mukautui, liian nopeasti massalleen. Sarvi pyyhkäisi ulos kaavusta ja iskeytyi Harrin olkapäähän.
Kipu räjähti. Isku tuli ylhäältä, korkeudesta, johon hänen kätensä ei voinut vastata. Luu jauhautui luuta vasten. Hänen kätensä kävi kuumaksi ja tyhmäksi silmänräpäyksen ajan. Hän hoippui taaksepäin, hengitys riistäytyen irti rinnasta. Sarvi raapaisi betonia, sinkoten kipinöitä. Sen voima kieputti hänet puoliksi ympäri ja pudotti hänet toiselle polvelle.
Bar seisoi hänen yllään, kiirehtimättä. Odottaen.
”Vaeltaja ottaa vastaan ne, jotka saattavat työnsä päätökseen”, se sanoi. ”Sinä et ole saattanut päätökseen mitään.”
Harri sylkäisi verta. Hänen vasen kätensä kirkui joka kerta kun nivel yritti asettua oikein. Hänellä oli varaa kuluttaa se. Oikea toimi yhä. Jalat toimivat yhä. Se oli budjetti, eikä hän saisi jatkoaikaa.
”Ei ole sääntökuntakaan”, hän sanoi. ”Mutta silti se perii.”
Hän hilasi itsensä pystyyn selkänsä takana olevan pylvään avulla, betoni murentuen sormiensa alla. Bar katseli hänen nousuaan jollakin, mikä saattoi olla kärsivällisyyttä tai saattoi olla sääliä. Vaakunan teologiassa eroa ei luultavasti ollut.
Bar liikkui taas, ei ryntäen vaan kurottaen, kynnet paksuina ja tummina, kohdistuen ei Harrin kurkkuun vaan hänen kyynärvarteensa, otteeseen, hallintaan. Se halusi hillitä, ei tappaa. Se oli pahempaa. Se tarkoitti, että heillä oli hänen varalleen suunnitelmia, jotka kestäisivät tätä huonetta kauemmin.
”Velttous kutsuu pimeyden”, bar sanoi otteensa sulkeutuessa Harrin ranteen ympärille. Ote oli valtava. Sormet kuin nahkaan kiedotut rautaiset vanteet. ”Minä en ole pimeys. Minä olen käsi, joka vetää sinut siitä pois.”
Harri riuhtaisi itsensä irti repäisemällä loukkaantuneen olkapäänsä eteenpäin, kipu muuttaen hänen näkönsä valkoiseksi reunoilta. Hän horjui taaksepäin kolme askelta ja törmäsi sortuneeseen arkistokaappiin, metallin lommahtaessa hänen painonsa alla voihkaisten.
”Kädellä on kynnet”, hän sanoi raskaasti hengittäen. ”Hassu juttu pelastajalle.”
Barin silmät kapenivat. Jokin muuttui niiden takana. Ei viha. Pettymys. Sen miehen katse, jonka saarna ei ollut osunut.
Se hyökkäsi.
Ääni ei ollut huuto vaan syvä, rinnasta syntynyt ärjähdys, joka värähti lattian läpi. Pikkusarvet pitkin sen olkapäitä leiskahtivat ulospäin, siepaten neonin, muuttaen siluetin joksikin sahalaitaiseksi ja muinaiseksi. Harri syöksyi vasemmalle. Sarvi viilsi ilmaa siitä, missä hänen päänsä oli ollut. Se kappale oli valtava, pelkkää painoa ja tiheyttä. Se osui murtuneeseen arkistokaappiin kuin pudotettu moottori, taittaen sen litteäksi, halkaisten laatan ja lähettäen romua sinkoilemaan levältä liukkaan lattian yli.
Harri kompuroi taaksepäin kaatuneen pöydän yli, saappaat liukuen viherinmustalla kalvolla. Hän kaatui lonkalleen, luisui, sai kiinni seinästä työntyvästä ruostuneesta putkesta. Putki voihki mutta piti. Hänen loukkaantunut olkapäänsä lähetti valkoisia välähdyksiä kalloon joka sydämenlyönnillä.
Bar veti itsensä irti raunioista. Hitaasti. Ei siksi, että se olisi ollut loukkaantunut. Vaan koska se valitsi olla tarkoituksellinen.
”Kätketyt asiat oppivat odottamaan”, se sanoi, poimien metallinsirpaleen kaapunsa laskoksesta ja pudottaen sen lattialle pienellä, täsmällisellä liikkeellä. ”Sinä kätkeydyit. Sinä odotit. Nyt muovaaminen tulee.”
”En kätkeytynyt”, Harri sanoi. Hänen äänensä oli riekale. ”Minulta loppuivat paikat, joissa seisoa.”
Bar liikkui eteenpäin, kiertäen kohti seinänpuolta, katkaisten käytävän. Se liikkui kuin olento, jonka korkeus suosi huoneen geometriaa, jonka ulottuvuus löysi katon ja tilan nurkat tavoilla, joihin Harrin ruumis ei pystynyt. Se tunsi maaston. Se oli jäljittänyt hänet tänne, mikä tarkoitti, että se oli ollut tässä rakennuksessa ennenkin, mikä tarkoitti, että sääntökunta oli kartoittanut tämän raunion niin kuin se kartoitti kaiken: kiinteistönä, vipuvartena, paikkana, jossa velat selvitettiin yksityisesti.
Harri tarttui murtuneeseen betonilaattaan lattialta ja heitti sen.
Bar löi sen syrjään yhdellä kyynärvarrella. Isku tuskin rekisteröityi. Möhkäle murskautui sen takana olevaa seinää vasten, sinkoten pölyä ja sirpaleita. Vaakuna sen rinnassa heilahti ja sieppasi valon.
Harri perääntyi. Hänen saappaansa osui johonkin, joka vieri. Pätkä ruostunutta putkijohtoa, käsivarren mittainen, mineraalikertymän kuorruttama. Hän kumartui ja nappasi sen. Paino oli väärä, liian raskas toisesta päästä, mutta hänen kätensä sulkeutui sen ympärille eikä hänen kätensä välittänyt tasapainosta. Hänen kätensä välitti ulottuvuudesta.
Bar syöksyi taas. Sarvet edellä. Liian lähellä. Liian nopeasti.
Harri heilautti putkea ja sai barin leukaan. Märkä rusahdus. Barin pää nytkähti sivulle. Se horjui, toinen jalka liukuen levällä, ja vajosi toiselle polvelle. Mustaa verta, paksua ja kiiltävää, tummempaa kuin maanin veri, melkein öljyistä, valui sen suupielestä.
Bar kosketti verta yhdellä sormella. Katsoi sitä. Sitten katsoi Harria.
Se nousi.
Se ei vaikuttanut vihaisemmalta. Se vaikutti vahvistuneelta. Ikään kuin isku olisi todistanut jotain, minkä teologia oli jo luvannut.
”Velka on selvitettävä”, se sanoi, sanojen kuplien hieman sen suussa olevan veren läpi. ”Se on ensimmäinen oppilause. Sinäkin tiedät sen.”
Harri perääntyi, putki kohotettuna. Hänen kätensä tärisivät. Eivät pelosta. Pystyssä pysymisen hinnasta.
”Tiedän sen”, hän sanoi. ”Olen selvitellyt sitä koko elämäni. Sinä olet vain yksi velkoja lisää.”
Bar tuli eteenpäin, kädet levällään, ei iskeäkseen vaan pyyhkäistäkseen, ahdistaakseen nurkkaan, taittaakseen Harrin seinää vasten, missä ei olisi tilaa heilauttaa. Harri harhautti oikealle ja meni vasemmalle, yrittäen päästä valtavan ruumiin ympäri, yrittäen tavoittaa käytävän. Barin käsi sai kiinni Harrin takin selkämyksestä ja nykäisi. Harrin jalat irtosivat maasta puoleksi sekunniksi. Hän osui lattiaan selälleen, putki kolisten pois märän betonin yli.
Bar painoi polven Harrin rintaan. Paino oli murskaava. Harrin kylkiluut taipuivat sisäänpäin. Hänen hengityksestään tuli jotain, josta hänen oli taisteltava, jokainen sisäänhengitys neuvottelu hänen ylleen kohdistuvan paineen kanssa. Barin kasvot kohosivat ylhäällä, leveinä ja kaiverrettuina, sarviharjanteet heittäen varjoja syvälle painuneiden silmien yli. Näin läheltä laikutettu iho oli näkyvissä juovina pitkin kaulaa, tummemmat laikut vaaleampien yllä, sukulinjan merkit, jotka eivät merkinneet Harrille mitään ja jollekulle kaikkea.
Harri ajoi peukalonsa barin vasempaan silmään.
Se ei ollut liike, jonka hän olisi suunnitellut. Se oli halvin asia, mitä hänellä oli jäljellä. Bar ärjäisi ja kohottautui taaksepäin, toinen käsi kynsien kasvojaan. Harri vieri irti, haukkoen, ja kompuroi käsillä ja polvilla liman ja särkyneiden paneelien läpi. Hänen sormensa sulkeutuivat jonkin terävän ympärille.
Murtunut pöydän runko. Vääntynyttä Iru-metalliseosta, napsahtaneena sahalaitaiseksi piikiksi. Metalli oli kylmää ja märkää. Se puri hänen kämmentään, sitten jäi siihen kiinni, jänteiden ja tarpeen pitelemänä.
Olisi pitänyt tuoda ase.
Bar pudisti päätään, räpyttäen lujasti. Verta ja nestettä juovitti sen kasvojen toista puolta. Mutta silmä seurasi häntä yhä. Hän ei ollut sokaissut sitä. Hän oli ostanut sekunteja, ja sekuntien korko juoksi.
Bar ryöpsähti eteenpäin.
Harri jännittyi ja ajoi metallin ylös.
Piikki iskeytyi barin kaulaan märällä rusahduksella.
Ei puhtaasti. Se osui rustoon, sitten repi läpi. Harri tunsi vastuksen värähtävän ranteeseensa. Tunsi sen antavan periksi. Barin ruumis paiskautui häneen joka tapauksessa, paino taittaen ilman pois hänen keuhkoistaan. Pikkusarvet raapaisivat hänen poskeaan ohittaessaan, jättäen polttavan viivan revittyä ihoa.
Bar pysähtyi.
Sen silmät laajenivat.
Se yritti hengittää sisään ja päästi paksun, särkyneen äänen, hengityksen kuplien haavan ympärillä. Toinen käsi nousi, kynnet raapien sahalaitaista metalliseosta, joka työntyi sen kurkusta, ei vetääkseen sitä ulos, vaan pitääkseen sen paikoillaan, ikään kuin paine voisi tehdä erehdyksen tekemättömäksi.
Mustaa verta ryöppysi ulos metallin ympäriltä, paksuna ja kiiltävänä, sykkien raskaina pulsseina. Se ruiskahti Harrin kasvoille ja suuhun. Kuumana. Karvaana metallista. Haju iski sydämenlyönnin myöhemmin, märkää rautaa jauhettuna mätään.
Bar tuijotti Harria, epäusko lukittuneena pitkin sen leveitä kasvoja. Sen huulet liikkuivat. Ääni, joka oli ollut kyllin syvä ravistamaan runkoja, oli nyt rei’istä tehty.
”Vaeltaja… ottaa vastaan…”
Sanat tulivat märkinä ja revittyinä. Se yritti saattaa loppuun rukouksen tai lupauksen tai molemmat. Piikkiä puristava käsi kouristui. Sen kynnet raapaisivat Harrin rannetta, jättäen puolikuita ihon läpi.
Sitten, äkillisellä veltostumisella, se löysi äänen säikeen. Ei rukousta. Nimen.
”Tago”, se ähkäisi ulos, nimi raahattuna veren läpi, ikään kuin sillä olisi väliä teolle. Ikään kuin se olisi viimeinen merkintä tilikirjassa, joka kaipasi todistajaa. ”Randenin sääntökunta.”
Sen käsi putosi piikistä.
”Sinä et”, se yritti sanoa. Viimeinen sana hukkui sen omaan kurkkuun.
Sitten sen polvet pettivät.
Paino romahti eteenpäin, repien metallin irti pudotessaan. Sahalaitainen reuna riuhtaisi jotain irti tullessaan ulos. Harri tunsi sen rungon läpi, märän repeämisen otteen alla, jänne tai suoni luovuttamassa. Verta valui lattian yli, tummana kuin läikkynyt polttoaine. Ruumis nytkähti kerran. Kahdesti.
Liikkumatta.
Harri kompuroi taaksepäin, rinta kohoillen.
Tago.
Nimi jäi ilmaan kuin kuitti, jota kukaan ei ollut pyytänyt. Bar, kuolemassa koverretussa Iru-toimistorakennuksessa maanin kaupungissa, antaen nimensä miehelle, joka oli tappanut sen. Antaen sääntökuntansa. Ikään kuin kuoleminen olisi muodollinen teko ja nimi siihen painettu sinetti. Ikään kuin sillä olisi väliä jumalalle, johon Harri ei uskonut ja johon hänellä ei ollut varaa.
Harrilla ei ollut sille mitään.
Hän oli tappanut miehiä ennenkin. Kahdesti, tehdaskorttelissa, rahasta. Kerran kanavatappelussa, jota hän tuskin muisti. Ne olivat olleet liiketoimia. Nopeita. Selvitettyjä. Tämä oli toista. Tämä mies oli kuollut uskoen tekevänsä jotain pyhää, eikä usko ollut pelastanut häntä, eikä usko ollut ollut kyllin väärässä tehdäkseen tappamisesta yksinkertaista. Hiljaisuus maksoi Harrille jotain, mitä hän ei voinut eritellä.
Hän katsoi pois.
Roiskeet liukastivat hänen saappaitaan. Yksi askel ja hän melkein kaatui taas. Hänen kämmentään kirveli siitä, mihin metalliseos oli viiltänyt. Piikki, nyt märkä ja sykkivän tumma, makasi hänen kädessään kuin työkalu, jota hän ei halunnut omistaa.
Bar. Täällä. Vaakuna yllään.
Ei ollut aikaa ymmärtää sitä.
Liikettä välähti hänen näkökenttänsä reunalla.
Toinen kaapuun pukeutunut hahmo rikkoi suojan.
Tikari sihahti ilman halki. Teollinen. Sahalaitainen. Sähkökärki sylki valoa tullessaan hänen kurkkuaan kohti.
”Ei.”
Harri heittäytyi sivuun. Liukui. Iskeytyi betoniin. Vieri revittyjen kaapeleiden ja kaatuneiden päätteiden läpi, odottaen kivun puhkeavan selkärankaansa.
Sitä ei tullut.
Hän nousi haukkoen, kun hohtava terä iski taas. Hän väisti ruostuneen ja hilseilevän varoitusmaalin kuorruttaman tukipylvään taakse, sen tyvi seitittyneenä vaaleilla sienisuonilla, jotka söivät mineraalivaluntaa. Tikari raapi sen ympärillä, metalli kirkuen metallia vasten.
Harri syöksyi ulos ja ajoi veitsensä alas.
Terä upposi syvälle.
Pappi nytkähti, räpyttäen, veren valuessa tummana ja kuumana alas sen rintaa. Se romahti rajusti, kiemurrellen, riuhtaisten veitsen Harrin otteesta kaatuessaan.
Harri kurotti.
Liian myöhään.
Tikari sivalsi.
Tuska repi ylös hänen kättään. Viilto avautui nopeasti, lämpimänä ja kirkkaana ihon alla ennen kuin ilma pääsi siihen ja muutti sen tuleksi. Hän huudahti ja kompuroi taaksepäin, kätensä yrittäen sulkeutua siinä epäonnistuen. Veri liukastutti hänen sormensa. Hänen otteensa kävi epäluotettavaksi.
Varjo nielaisi hänet.
Toinen pappi. Lähempänä. Liian lähellä.
He osuivat maahan yhdessä.
Kaavut läiskähtivät märkää betonia vasten. Harrin selkä otti iskun, hengitys lyötiin taas pihalle hänestä. He vierivät liman ja särkyneiden paneelien läpi, nyrkkejä ja kyynärpäitä ja hampaita. Hengitys ärisi. Harri tunki kyynärvartensa papin kurkkuun ja tunsi kankaan rypistyvän, tunsi kurkun antavan hieman periksi, pehmeänä ja paniikissa paineen alla.
Tuska välähti valkoisena, kun Harrin pää iskeytyi betoniin. Hänen korvansa soivat. Kuparinmaku täytti hänen suunsa. Hän nieli sen ja piti kätensä lukittuna.
Lattia halkesi heidän allaan ja alkoi kallistua.
Ääni oli aluksi hidas, kuin lauta antaisi periksi veden alla. Sitten siitä tuli repivä kuoro, laatta laattaa vasten, betoniteräs napsahtaen tylsin, märin pamahduksin.
Koko laatta petti.
He liukuivat.
Nopeasti.
Se mikä oli ollut kolmas kerros muuttui sortuvaksi rinteeksi. Harrin saappaat luistivat leväkalvolla ja veressä. Hänen loukkaantunut olkapäänsä kirkui joka kerta kun hänen ruumiinsa tärähti. Pappi kynsi hänen kasvojaan, kynnet vetäen kuumuutta poskiluuta pitkin. Harri taisteli kuristaakseen papin, kun maailma kallistui sivuttain. Reuna ryntäsi heitä kohti.
Sitten maa katosi.
Kaapuun pukeutunut hahmo meni ensin, silkki riepottuen kuin revityt siivet.
Puolen sydämenlyönnin ajan Harri ajatteli: Olen nyt turvassa.
Vale ehti tuskin muodostua ennen kuin hänen ruumiinsa seurasi perässä.
Hänen kätensä kynsivät märkää betonia.
Eivät löytäneet mitään.
Löysivät ilmaa.
Ääni riistäytyi ulos hänestä, kun painovoima tarttui hänen painoonsa.
Sitten hänen sormensa saivat kiinni.
Paksu kaapeli. Pultattuna laatan reunaan. Se poltti heti hänen kämmeniinsä, säikeet purren ihon läpi. Hän heilahti ulos tyhjän tilan ylle, haukkoen, ote lukittuna niin tiukasti, että hänen kyynärvartensa kirkuivat.
Hän yritti vetää itsensä ylös.
Ei pystynyt.
Hänen loukkaantunut kätensä tärisi, lihas kieltäytyen kuormasta. Hänen viillelty kätensä lipesi hitusen, märkä märkää vasten. Kaapelin karkea kierre jyrsi hänet auki.
Hänen allaan kanava ammotti auki. Syvä keinotekoinen kaivanto betoniseinien välissä. Mustaa vettä pauhasi kaukana alhaalla, juovitettuna neonvalunnalla, kemiallisella vaahdolla ja ajelehtivilla vaaleilla itiöräkän mattoilla, jotka takertuivat reunoihin kuin sairas jäkälä. Putket työntyivät ulos kuin murtuneet luut.
”En selviä tästä”, Harri mutisi.
Ajatus mursi hänet auki.
Krisel tuli palasina. Hänen hymynsä. Antiseptinen tuoksu. Lainapaperit. Hänen nimensä allekirjoitettuna liian monta kertaa. Elle, yhä hengittäen kun hän lähti, pienet kädet auki peiton päällä, sormet kiertyneinä tyhjyyden ympärille, kaiken sen ympärille, mitä hän ei koskaan pitelisi. Thelian vuoteen vierellä. Liikkumatta. Katsellen. Pojan liikkumattomuus, jolla ei ollut painoa yhdelläkään tilikirjalla, jota Harri piti, joka ei maksanut mitään ja merkinnyt mitään, ja silti istui hänen rinnassaan kuin kivi, jota hän ei osannut sijoittaa kirjanpitoon.
Hän ei ollut auttanut ketään.
Hänen kätensä paloivat. Sormet puutuneet. Kaapeli viilsi hänen kämmeniinsä.
Hiljaisuus asettui yhdeksi leijuvaksi hetkeksi.
Sitten hänen otteensa lipesi.
Kaapeli repesi irti.
Harri putosi.
Betoniseinät hämärtyivät ohi. Hohtavaa graffitia. Vuotavia putkia. Veden pauhu ryntäsi ylös.
Kanava ryöppysi häntä kohti.
Ja maailma meni mustaksi.