Harri hilasi itsensä ylös sellaisen miehen nopeudella, joka oli juuri ymmärtänyt säännöt. Kymmenentuhatta keisarillista krediittiä ei ollut enää saldo. Se oli raja, jonka hän oli ylittänyt, ja maksu oli siirtynyt lihaan.
Kiipeäminen riisui ihon hänen polvistaan ja leveistä, lapiomaisista käsistään. Lika tunkeutui jokaiseen avoimeen haavaan, ja viemärivesi poltti kuin lipeä siellä, missä betoni oli jo tehnyt vahinkonsa, eläväisenä kemiallisesta pistosta ja itiöruokitusta limasta. Hänen raskaat, graniittiset piirteensä olivat naamioituneet mustaan lietteeseen, leväjäämään ja kuivuneeseen vereen, ja paksu parta, joka tavallisesti kehysti hänen leukaansa ylpeydellä, riippui nyt märkänä ja takkuisena hänen rintaansa vasten. Hopeinen rengas hänen vasemmassa korvassaan välähti himmeästi, kun hän hilasi itsensä reunan yli, ainoa kirkas asia miehessä, joka näytti kahisseen itsensä esiin unohduksesta.
Bar.
Ajatus palasi hänen mieleensä kivun sitkeydellä. Ei sen muoto. Ei sen paino. Sen tosiasia.
”Bar ei kuulu tänne.”
Kaupunki ei vastannut hänelle.
Se makasi avoimena ja hylättynä, kadut ontot, ikkunat sokeat. Yö painui litteänä ja liikkumattomana, ilma raskaana kanavan kosteudesta ja itiökasvuston heikosta, happamasta hajusta, joka takertui betoniin.
Ei sireenejä. Ei ääniä.
Hän liikkui varjojen läpi, raskas hahmo kyyryssä tuulta vastaan, harmaanvihreät silmänsä luotaten pimeyttä kulmien alta, jotka olivat pysyvästi rypistyneet katkeruudesta. Hän vältti pääväyliä ja pysyi Läntisen kehän huoltokujilla, missä liekomaiset kasvustot ryömivät halkeamista ja hauras saniaisheinä kahisi jalkojen alla, kunnes valtava asuinkompleksi häämötti edessä. Se oli murenevan betonin ja lasin monoliitti, joka työntyi yötaivaalle kuin mätänevä sormi.
Hän näki yhä sarvet. Yllätyksen olennon silmissä. Tavan, jolla veri oli tullut ulos mustana ja sakeana, vääränä betonia vasten, liian hitaana, liian raskaana.
Edellisen kerran, kun hän oli nähnyt barin, hän oli ollut lapsi. Viisi, ehkä kuusi. Muisto pylväiden kaltaisista jaloista, tummaksi ja vaaleaksi kuvioidusta ihosta, äitinsä kädestä, joka nykäisi häntä pois liian kovaa, äänestään terävänä pelosta. Barit olivat jo silloin maanpakolaisia. Varoituksia. Tarinoita, joita kerrottiin pitämään lapset lähellä.
Koti. Olut, ase, turva. Sääntökunta ei etsisi häntä sieltä. Ei vielä. He metsästivät Harria velallista, eivät kuolleen naisen asunnossa elävää aavetta. Oven rekisteri luetteloi yhä Kriselin nimen. Byrokratia oli hidas, kaupungin asiakirjat rapistuneet, ja Harri oli varmistanut, että paperityö junnasi paikallaan. Hän oli perinyt asunnon, kyllä, mutta muodollinen siirto vaati tarkastuksia, maksuja, kysymyksiä.
Oli helpompi odottaa. Oli helpompi antaa luonnon hoitaa paperityö.
Kun lapset olisivat poissa, ja he olisivat pian poissa, perimisjärjestys olisi yksinkertainen suora linja hänelle. Ei huoltajuuskiistoja, ei holhouskuulemisia. Vain tyhjä asunto ja hiljaisuus.
Velka.
Sen oli tarkoitus olla vain sitä.
Hän oli ollut velkaa rahaa. Hän oli lainannut liikaa, juonut liian usein, allekirjoittanut papereita, joiden allekirjoittamista hän tuskin muisti. Hän ei ollut tappanut ketään. Ei tarkoituksella. Ei sikäli kuin hän muisti. Ja muisti oli liukas asia näinä päivinä. Kokonaisia viikkoja liukeni alkoholiin ja sumuun, riidat sekoittuivat toisiinsa, yöt päättyivät sinne, mistä ne alkoivat.
Silti.
Velka ei ollut teloitus. Velka oli maksusuunnitelmia. Uhkauksia. Varoituksia. Ei pappeja pimeässä. Ei sarvipäisiä bareja syöksymässä esiin varjoista.
Ehkä hänen olisi pitänyt kuunnella heitä.
Ensimmäisellä kerralla. Ehkä jos hän olisi mennyt Sääntökunnan luo, kun he kutsuivat hänet. Ehkä jos hän olisi anonut kunnolla. Pyytänyt anteeksi kunnolla.
Asiat olivat kärjistyneet liian nopeasti. Ne tekivät aina niin.
Hissi nielaisi hänet ja aloitti pitkän, tärisevän nousun kuudennellekymmenennelle kerrokselle. Koneisto vinkui, metalliväsymys kirkuen kuilussa. Jossakin syvällä rakennuksen luustossa kaksoiskellot kumisivat, heikkoina ja vääristyneinä kuudenkymmenen kerroksen kanavointien ja teräksen läpi. Auringonlaskuriitti, tuntikausia myöhässä saavuttaessaan hänet, tai ajallaan ja hän oli menettänyt laskun. Harri seisoi liikkumattomana, tuijottaen hirviötä, joka heijastui takaisin naarmuuntuneista teräsovista.
Veri oli karstoittunut hänen rystysiinsä. Hänen silmänsä näyttivät liian kirkkailta. Liian hereillä olevilta.
Hän saapui kotiin juuri keskiyön jälkeen.
Aurinkomerkki oli yhä raaputettu ovenkarmiin. Karkea ympyrä neljällä säteellä, kaiverrettuna metalliin kynnellä tai kolikolla. Kriselin työtä, tai häntä edeltäneen vuokralaisen. Hän ei ollut koskaan kysynyt. Hän ohitti sen joka kerta astuessaan sisään eikä ollut koskaan kysynyt.
Thelian oli makuuhuoneessa, istuen siskonsa vieressä, kuten oli ollut joka yö viime aikoina. Poika istui Ellen vieressä liikkumatta, pienet kädet liian huolellisesti ristissä sylissään, ikään kuin ryhti itsessään saattaisi pitää huoneen koossa. Pojan vartalo ei ollut enää pieni siten kuin pikkulapset ovat pieniä vaan pieni sen lapsen tavoin, joka oli oppinut viemään vähemmän tilaa, hänen kumartunut päänsä ei yltänyt korkeammalle kuin Harrin rinnan tasalle. Ilma huoneessa oli tukahduttava, sakea sairaudesta ja vanhasta hiestä, ja heikosti makea sillä väärällä tavalla, jolla kuume joskus sen teki, valaistuna vain kaupungin valojen kovasta, tunkeilevasta hohteesta, joka vuoti sisään ikkunan läpi. Makeus tarttui hänen kurkkunsa takaosaan ennen kuin hänen nenänsä oli edes saanut kerrottua loppuun, mitä se oli, ja puolen lyönnin ajan hän ei ollut tässä huoneessa lainkaan vaan eräässä toisessa kuusi kuukautta aiemmin, seisten toisen sängyn vieressä, sama makeus kerääntymässä samaan paikkaan, ja Kriselin käsi peiton päällä näyttäen jo asialta, jossa kukaan ei asunut. Tilikirja nytkähti muiston kohdalla eikä osannut hinnoitella sitä. Hän nielaisi. Maku jäi. Hän kirjasi sen koroksi ja siirsi huomionsa ainoaan sarakkeeseen, joka sulkeutuisi.
Elle oli kolmevuotias.
Elle oli kuolemassa.
Siitä ei voinut erehtyä. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle kalloonsa, niitä ympäröivä liha hehkuvana ja liukkaana kuumeesta. Jokainen henkäys maksoi hänelle jotain, jota hänellä ei ollut. Nosto reserveistä, jotka oli jo käytetty, sen ruumiin ääni, joka kävi luotolla, jota se ei koskaan maksaisi takaisin.
Ei niin, että Harri olisi tiennyt, mitä tehdä, vaikka olisi ollut jotain tehtävissä. Hän oli raatanut tämän läpi jo kerran. Kriselin kanssa. Pitkä, raaka purkautuminen. Viikot luhistuen kuukausiksi. Toivo venytettynä ohueksi ja murskattuna hitaasti, järjestelmällisesti, kunnes siitä tuli tapa eikä uskomus. Hän oli kantanut sen toivon velkaa kuusi kuukautta sen jälkeen, kun viimeinen lääkäri oli lakannut teeskentelemästä, ja hän maksoi siitä yhä korkoa.
Se mitä hän oli tuntenut Kriseliä kohtaan oli ainoa sijoitus, joka oli koskaan tuottanut voittoa. Siitä hetkestä, kun hän oli ensi kerran nähnyt naisen sillä torin pöydällä, saniaishedelmät kasattuina koreihin hänen ympärilleen. Se ainoa tili, joka oli koskaan ollut plussalla. Ja sekin meni konkurssiin.
Kriselin raskaus Thelianin kanssa.
Syytökset. Huutaminen. Riidat, jotka kiersivät takaisin itseensä, kunnes ilma kävi ohueksi ja jokainen sana maistui raudalta.
Hän oli nostanut kätensä.
Hän katui sitä.
Aluksi.
Tai ehkä ei katunutkaan.
Kuinka nainen saattoi tehdä sellaista hänelle? Kaiken jälkeen. Kaikkien vuosien, kompromissien, niiden asioiden jälkeen, jotka he olivat nielleet yhdessä ja kutsuneet elämäksi. Nainen ei koskaan myöntänyt mitään. Se oli taikuutta, nainen sanoi. Kohtalon vahinko.
Lapset eivät synny taikuudesta.
He kestivät sen silti. Koska kestäminen on se, mitä ihmiset kutsuvat pelkuruudeksi, kun se kestää kyllin kauan.
Sitten Krisel tuli raskaaksi uudelleen.
Jokin hänessä murtui lopullisesti.
Hänen kiukkunsa tuli nopeammin sen jälkeen ja jäi pidemmäksi aikaa. Hän ei katunut sitä. Ei oikeastaan. Hän katsoi lapsia nyt ei ihmisinä vaan valheen jäänteinä. Elävänä todisteena omasta herkkäuskoisuudestaan. Hän vihasi heitä sakealla, raskaalla pahoinvoinnilla, joka istui hänen vatsassaan, ja hän vihasi itseään tunteesta, mikä vain teroitti vihaa entisestään.
Mitä minä tein väärin? Miksi tämä tapahtuu? Miksi näin?
Hän ei koskaan puhunut heille siitä. Ei ollut sanoja, jotka selviäisivät ääneen lausuttuina. Mutta he tunsivat sen. Tietysti he tunsivat. Thelian katsoi häntä silmillä, jotka tiesivät liikaa, silmillä, jotka tuomitsivat hänet.
Mitä väliä sillä nyt oli?
Elle oli kuolemassa.
Hän tiesi, miten tämä päättyisi. Hän oli aina tiennyt. Vaikka hän olisi halunnut pysäyttää sen, ei ollut enää mitään, mihin tarttua. Hän oli yrittänyt Kriselin kanssa. Ottanut lainan, joka oli kyllin suuri tuhotakseen hänet. Etsinyt parhaat lääkärit, joita rahalla vielä saattoi ostaa. Lupauksia. Hoitoja. Viivytyksiä.
Kaikki turhaan.
Hän oli ollut tänä yönä lähellä kuolemaa.
Kymmenestätuhannesta keisarillisesta krediitistä?
Velan selvittämiseksi verellä? Muistuttaakseen häntä siitä, että jopa liiallinen velkaantuminen teki sinusta nykyään vaarallisen? Vai oliko se jotain muuta, jotain mitä hän ei muistanut, koska muisti oli mädäntynyt kaiken muun rinnalla?
Bar ei metsästänyt velallisia.
Harri otti aseensa kaapista ja oluen jääkaapista. Ase oli maksanut enemmän kuin Kriselin kolmen viimeisen hoitokuukauden hinta. Hän oli ostanut sen päivänä, jona nainen kuoli. Kylmä hopea istui täydellisesti hänen kädessään. Varmuuden vuoksi. Kylmä olut helpotti hänen raadeltua kurkkuaan, kun hän istui sohvalla, pää yhä jyskyttäen, nivelet kivistäen, ja joi maistamatta. Hän asetti aseen viereensä. Ikkunan läpi, kuudenkymmenen kerroksen korkeudessa, kaupunki tuijotti häntä takaisin, pimeänä ja välinpitämättömänä, neon hajallaan taivaanrantaa pitkin kuin huolimattomat haavat.
Hän piti sitä lähes huvittavana.
Hän oli yhä elossa. Yhä pystyssä. Yhä työstämässä ongelmaa, mikä on se, mitä mies tekee. Mies kantaa kuormansa tai käy makuulle. Harri ei ollut käynyt makuulle.
Ja Thelian, poika joka ei ollut hänen, istui viereisessä huoneessa valvoen ruumista, joka ei ollut vielä lakannut kuluttamasta itseään. Pojan selkä oli suorana, hänen kätensä yhä ristissä, koko hänen ryhtinsä oli harjoitus sellaisessa kurissa, jota minkään kahdeksanvuotiaan lapsen ei olisi pitänyt joutua oppimaan, ja jokin hänen liikkumattomuudessaan, tapa, jolla hän piti itsensä koossa kuin koossapitäminen olisi ollut kaikki, mitä oli jäljellä, maksoi Harrille enemmän katsoa kuin sen olisi pitänyt.
Hän käänsi katseensa pois.
Kipu tylsyi. Huone pehmeni.
Hänen päänsä nuokkui eteenpäin. Hän oli tehnyt työtä. Hän oli kestänyt. Hän oli ansainnut näin paljon.
Ja ilman seremoniaa, ilman anteeksiantoa tai ratkaisua, Harri vaipui uneen.